Welcome to the Jungle!!!

Hyvät naiset ja pelimiehet, me olemme vielä(kin) hengissä! Jos oli ennen tekemisen puutetta, sitä ei ole enää. Luennot vievät tuhottomasti (lue: kolme tuntia päivässä) aikaa ja haittaavat harrastustoimintaa (lue: pämppäämistä). Tosin, totta kai suomalaiskansalliseen tapaan olemme jo paikallisessakin ehtineet piipahtaa (jossa Sannasta meinattiin tehdä varsinainen gangstamama) ja bilettää senkin edestä... Taannoiset brassi-bileet olivat oikein onnistuneet (kuultujen juttujen ja varsin hämärien muistikuvien perusteella) ja olemmepa ehtineet jo omatkin pippalot pitää viime kuussa.

Tässä ajan kuluessa olemme myös ehtineet kokea yhtä jos toista kultturellia ja pittoreskia. Kävipäs nimittäin niin, että allekirjoittaneet käväisivät Kansas Cityssä jokunen viikko sitten katsastamassa herra isoherra (mutta vain leikisti, oikeasti Pomo on kansanmies ja sitäpaitsi lyhyt) Bruce Springsteenin ja E Streetin Bandin lavakunnon. Olimme saada slaagit. Ei, korjaan, saimme slaagit ja sydärit ja olimme muutoinkin fyysisesti varsin heikossa hapessa. Ei Pomon takia - tai no, kyllähän siinä iski sellainen hurmos päällensä, että alkoi heikompaa hirvittää ja porottaakin siinä samalla - vaan alkuperäisten istumapaikkojemme vuoksi. Ne kun nyt sattuivat olemaan juurikin siellä saakelin katonrajassa, ja vieläpä lievästi sanottuna ankaran suuressa jäähallissa (and by that I mean one bigass stadium!). Oli siinä tekemistä, pään kylmänä pitämisessä nimittäin. Minkäänlaista turvaa ei ollut ja jos jalka vähäsenkään olisi livennyt, olisi edessä ollut pienehkö kuperkeikka alaspäin... Mutta kuten aiemmin jo mainittiin, keikka oli loistava ja Bruce on jumala. Mikä intohimo rokkimusiikkiin vielä +30 vuoden jälkeenkin! Huikeaa.

Reissaamaankin olemme siis päässeet, mutta siitä tuonnempana. Ehkä tässä voitaisiin keskittyä ensin vaikka siihen seikkaan, miksi täällä nyt oikeasti ollaan: opiskeluun. Kurssit siis alkoivat viime kuun alussa ja heti kävi selväksi, että täällä ei päästä harrastamaan koto-Suomessa hyväksi havaittua kaavaa: mennään luennoille sekä hankkimaan että jakamaan henkistä ravintoa kanssaopiskelijoille (toisin sanoen puoliunessa haahuilemaan luentosaliin ja herättyään juoruamaan kavereiden kanssa edellisen Caio-illan epäilemättä varsin värikkäistä taphtumista). Ehei! Täällä pitää jopa opiskella, tosin opiskelun laadusta voidaan olla montaa mieltä. Sanotaan näin, että tunneilla pitää käydä, mutta se, oppiiko niillä mitään onkin sitten toinen pallopeli, näin amerikkalaisittain sanottuna. Varsinkin vieraiden kielten opiskelu on välillä aika huvittavaa hommaa verrattuna suomalaiseen systeemiin: eteenpäin mennään tai sitten ei mennä. Tahti on hidas tai sitten yhdessä tunnissa vetaistaan kolmen tunnin asiat. Päänvaivaa tuottaa myös opettajan varsin vahva jenkkiaksentti esim. espanjaa opiskeltaessa. Voitte kuvitella, miltä kuulostaa, kun aloittelijat yrittävät vääntää samoja sanoja vieläkin karmeammalla aksentilla... "Päivän oivalluksia" on myös varsin hauska seurata. Amerikkalaiset opiskelutoverimme aina välillä saavat mitä mainioimpia oivalluksia, kuten esimerkiksi eräs poika espanjan jatkokurssilla: Lauseita käännettäessä espanjasta englantiin, ongelmaksi muodostui vallan yllättäen nimi Álvaro, joka oli ainoa sana lauseessa jota k.o. poika ei ymmärtänyt. Ei sitten käynyt mielessä, että se on kirjoitettu isolla alkukirjaimella ja voisi siksi olla ehkä vaikkapa nimi? Toinen loistava oivallus oli erään toisen pojan samalla kurssilla kysymä, "miksi Euroopassa käytetään armeija-aikaa" (siis 24 tunnin kelloa).

Mutta eivät ole nämäkään mitään verrattuna siihen, mitä olemme saaneet kestää Amerikan kirjallisuuden kurssilla... Siellä on meinannut proppu palaa useammin kuin kerran, mutta viime aikoina länsirintamalla on ollut rauhallista. Ylitsevuotava Amerikan ylistys on korostunut muiden asioiden (lue:kirjallisuus) kustannuksella ja siinä eurooppalaisten nyrkit ovat olleet koetuksella (missä on jatkettava viivotin, kun sellaista kerrankin tarvitsee??!). Kurssin opettaja siemailee ilmeisesti hieman liikaa yrittiteetä ja jaksaa näin ollen hehkuttaa Amerikan erinomaisuudesta ja paremmuudesta verrattuna eurooppalaisiin monarkioihin ja luokkayhteiskuntiin.. Monesti on suomalaista sisua tarvittu pinnan alla kytevän raivon hillitsemiseksi.

Espanjan opettajamme käy ilmeisesti crackillä ja on varsinainen show-mies muutenkin, eritoten onnettomuuksien saralla. Ko. opettaja, käytetään vaikka peitenimeä Pertsa, suosii murtsikkaa vesihiihdon sijaan, sillä murtomaamenossa loukkaantuu helpommin ja näin ollen on enemmän kerrottavaa ihmisille. Pertsan koira aiheuttaa myös päänvaivaa: painissa se on ylivoimainen ja auton käynnistyskaapelit kuulemma vain kiihdyttävät sen menoa entisestään. Milloin pugly pissaa Pertsan jalalle tai pikkuveli kalauttaa tajuttomaksi patterilla, puhumattakaan häkämyrkytyksestä ja siihen liittyvästä auton kolaroinnista ja sairaalareissusta... Lyhyesti: espanjan tunneilla ei ole tylsää ja jos on, niin sitten seisotaan pulpeteilla tai tanssitaan salsaa.

Ja nyt kertomuksemme klassiseen osaan eli matkan kulminaatiopisteeseen. Viime aikoina on vahvasti näyttänyt siltä, että joskus tekis ja toisinaan sitten taas ei, Rauli Badding Somerjokea lainataksemme. Yleensä kyllä 'toisinaan sitten taas ei' on lähempänä totuutta. Viimeaikaisten tapahtumien valossa skeptikko saattaisi löytää uskonsa uudelleen. On tullut niin koppaa kuin lautaakin joka taholta, alkaen Kansas Cityn italialalaisen ravintelin erittäin avoimen hompahtavalta (mies)tarjoilijalta. Onnettomuuksien sarja on jatkunut aina tähän päivään asti ja kaikki huipentui viikonlopun omaisuusrikokseen: vuokrapyörästä nimittäin katosi penkki viikonlopun sumuissa... :o Heidi ei vodkasniffailun jälkihöyryissä huomannut asioiden oikeaa laitaa edes aamulla. Näiden tapahtumien väliin mahtuu paljon ja vähän päälle ja suurimmaksi osaksi tragikomediaa. Jos kartta olisi ollut oikea (oikein päin..?) ja tie olisi mennyt suoraan eteenpäin, niin meilläkin olisi tatuoinnit nyt. Mutta niin ei kai ollut tarkoitettu. Miamissa (Oklahoma) oli kyllä kiva käydä, mutta osavaltio oli valitettavan väärä.. Webb City vaikutti myös sangen miellyttävältä, joskin väärältä, paikalta -Baxter Springsiä unohtamatta. Tämä kaikki tunnetaan nimellä "Kuinka Heidi ja Sanna kaahailivat kolmessa eri osavaltiossa päästäkseen kahdenkymmenen kilometrin matkan lähikaupunkiin Jopliniin pääsemättä kuitenkaan perille". Suunnistus ja navigointi tulee näköjään jättää ammattilaisille... Vuokra-autossa ei sen sijaan ollut mitään vikaa (2008 Mazda 6). :D Nappi, aka Napoleon Zeus Pallosalama, vei sydämemme ja teki meistä melkein oikeita jenkkejä viikonlopun ajaksi. :) Loppujen lopuksi päädyimme hurmaavaan Fort Scottiin, joka tunnetaan vanhana länkkärikaupunkina. Kaupungin hiljaisilla kaduilla saattoi miltei nähdä tumbleweedin pyörivän tuulessa pitkin pölyisiä katuja. Paluumatkalla poikkesimme Lake Fort Scottilla ja tapasimme oikeita länkkärilehmiä. Semmoisia sarvia ei löydy edes suomalaisilta hirviltä!

Bileskene on sen sijaan laajentunut. Viime viikonlopun legendaariset Drinkfestit teksasilaisen Joonatanin luona räjäyttivät tajunnan sohvan (jonka päällä me emme siis hyppineet!) hajoamisen ja viinan sniffailun lomassa. Paransimme maailmaa suomalaisten vaihtareiden kesken (niiden, jotka eivät sammuneet komeroon) ja tulimme siihen tulokseen, että kyllä viina lähentää ja parantaa myös vaivat samalla. Heidiä likisteltiin keittiössä ja Sanna pääsi sylitanssiin vessajonossa.. ;D Jatkoista ei sen enempää, paitsi että eräät suomalaiset vaihtarit=ootte raksuja! :D Ja eräs saksalainen myös! <3 Kotiin saavuimme kellon lähentyessä puoli kahdeksaa seuraavana aamuna.. xD

Kun nyt tässä on puhuttu reissaamisesta, niin täytyy kertoa Chicagon-reissusta, jolla olimme keskieurooppalaisten armoilla. Kaupunki oli mitä hurmaavin, mutta seurassa oli toivomisen varaa (lue: meitä vietiin kuin pässiä ranskalaisessa narussa). Sightseeing typistyi Sears Toweriin ja Millennium Parkiin sekä Navy Pieriin, vaikka aikaa olisi ollut enempäänkin. Reissulla ei suomalaisten sana paljoa painanut, kun ranskainen despootti otti ohjat omiin käsiinsä. Silti oli ihan miellyttävä viikonloppu: rahat meni ja hengissä selvittiin pitkistä ajomatkoista Chicagoon ja takaisin.

Nyt on aika sulkea sulkea päivän minkkistoola ja ottaa vähän potznojoa (ei viinaa, ei huumetta, vaan perinteistä unta palloon). Eli se on taas moronderi ja kuten täällä sanotaan, have a nice one! T. LethallyShotTwice & BrainDed, aka DetVäli.