Welcome to the Jungle!!!

Hyvät naiset ja pelimiehet, me olemme vielä(kin) hengissä! Jos oli ennen tekemisen puutetta, sitä ei ole enää. Luennot vievät tuhottomasti (lue: kolme tuntia päivässä) aikaa ja haittaavat harrastustoimintaa (lue: pämppäämistä). Tosin, totta kai suomalaiskansalliseen tapaan olemme jo paikallisessakin ehtineet piipahtaa (jossa Sannasta meinattiin tehdä varsinainen gangstamama) ja bilettää senkin edestä... Taannoiset brassi-bileet olivat oikein onnistuneet (kuultujen juttujen ja varsin hämärien muistikuvien perusteella) ja olemmepa ehtineet jo omatkin pippalot pitää viime kuussa.

Tässä ajan kuluessa olemme myös ehtineet kokea yhtä jos toista kultturellia ja pittoreskia. Kävipäs nimittäin niin, että allekirjoittaneet käväisivät Kansas Cityssä jokunen viikko sitten katsastamassa herra isoherra (mutta vain leikisti, oikeasti Pomo on kansanmies ja sitäpaitsi lyhyt) Bruce Springsteenin ja E Streetin Bandin lavakunnon. Olimme saada slaagit. Ei, korjaan, saimme slaagit ja sydärit ja olimme muutoinkin fyysisesti varsin heikossa hapessa. Ei Pomon takia - tai no, kyllähän siinä iski sellainen hurmos päällensä, että alkoi heikompaa hirvittää ja porottaakin siinä samalla - vaan alkuperäisten istumapaikkojemme vuoksi. Ne kun nyt sattuivat olemaan juurikin siellä saakelin katonrajassa, ja vieläpä lievästi sanottuna ankaran suuressa jäähallissa (and by that I mean one bigass stadium!). Oli siinä tekemistä, pään kylmänä pitämisessä nimittäin. Minkäänlaista turvaa ei ollut ja jos jalka vähäsenkään olisi livennyt, olisi edessä ollut pienehkö kuperkeikka alaspäin... Mutta kuten aiemmin jo mainittiin, keikka oli loistava ja Bruce on jumala. Mikä intohimo rokkimusiikkiin vielä +30 vuoden jälkeenkin! Huikeaa.

Reissaamaankin olemme siis päässeet, mutta siitä tuonnempana. Ehkä tässä voitaisiin keskittyä ensin vaikka siihen seikkaan, miksi täällä nyt oikeasti ollaan: opiskeluun. Kurssit siis alkoivat viime kuun alussa ja heti kävi selväksi, että täällä ei päästä harrastamaan koto-Suomessa hyväksi havaittua kaavaa: mennään luennoille sekä hankkimaan että jakamaan henkistä ravintoa kanssaopiskelijoille (toisin sanoen puoliunessa haahuilemaan luentosaliin ja herättyään juoruamaan kavereiden kanssa edellisen Caio-illan epäilemättä varsin värikkäistä taphtumista). Ehei! Täällä pitää jopa opiskella, tosin opiskelun laadusta voidaan olla montaa mieltä. Sanotaan näin, että tunneilla pitää käydä, mutta se, oppiiko niillä mitään onkin sitten toinen pallopeli, näin amerikkalaisittain sanottuna. Varsinkin vieraiden kielten opiskelu on välillä aika huvittavaa hommaa verrattuna suomalaiseen systeemiin: eteenpäin mennään tai sitten ei mennä. Tahti on hidas tai sitten yhdessä tunnissa vetaistaan kolmen tunnin asiat. Päänvaivaa tuottaa myös opettajan varsin vahva jenkkiaksentti esim. espanjaa opiskeltaessa. Voitte kuvitella, miltä kuulostaa, kun aloittelijat yrittävät vääntää samoja sanoja vieläkin karmeammalla aksentilla... "Päivän oivalluksia" on myös varsin hauska seurata. Amerikkalaiset opiskelutoverimme aina välillä saavat mitä mainioimpia oivalluksia, kuten esimerkiksi eräs poika espanjan jatkokurssilla: Lauseita käännettäessä espanjasta englantiin, ongelmaksi muodostui vallan yllättäen nimi Álvaro, joka oli ainoa sana lauseessa jota k.o. poika ei ymmärtänyt. Ei sitten käynyt mielessä, että se on kirjoitettu isolla alkukirjaimella ja voisi siksi olla ehkä vaikkapa nimi? Toinen loistava oivallus oli erään toisen pojan samalla kurssilla kysymä, "miksi Euroopassa käytetään armeija-aikaa" (siis 24 tunnin kelloa).

Mutta eivät ole nämäkään mitään verrattuna siihen, mitä olemme saaneet kestää Amerikan kirjallisuuden kurssilla... Siellä on meinannut proppu palaa useammin kuin kerran, mutta viime aikoina länsirintamalla on ollut rauhallista. Ylitsevuotava Amerikan ylistys on korostunut muiden asioiden (lue:kirjallisuus) kustannuksella ja siinä eurooppalaisten nyrkit ovat olleet koetuksella (missä on jatkettava viivotin, kun sellaista kerrankin tarvitsee??!). Kurssin opettaja siemailee ilmeisesti hieman liikaa yrittiteetä ja jaksaa näin ollen hehkuttaa Amerikan erinomaisuudesta ja paremmuudesta verrattuna eurooppalaisiin monarkioihin ja luokkayhteiskuntiin.. Monesti on suomalaista sisua tarvittu pinnan alla kytevän raivon hillitsemiseksi.

Espanjan opettajamme käy ilmeisesti crackillä ja on varsinainen show-mies muutenkin, eritoten onnettomuuksien saralla. Ko. opettaja, käytetään vaikka peitenimeä Pertsa, suosii murtsikkaa vesihiihdon sijaan, sillä murtomaamenossa loukkaantuu helpommin ja näin ollen on enemmän kerrottavaa ihmisille. Pertsan koira aiheuttaa myös päänvaivaa: painissa se on ylivoimainen ja auton käynnistyskaapelit kuulemma vain kiihdyttävät sen menoa entisestään. Milloin pugly pissaa Pertsan jalalle tai pikkuveli kalauttaa tajuttomaksi patterilla, puhumattakaan häkämyrkytyksestä ja siihen liittyvästä auton kolaroinnista ja sairaalareissusta... Lyhyesti: espanjan tunneilla ei ole tylsää ja jos on, niin sitten seisotaan pulpeteilla tai tanssitaan salsaa.

Ja nyt kertomuksemme klassiseen osaan eli matkan kulminaatiopisteeseen. Viime aikoina on vahvasti näyttänyt siltä, että joskus tekis ja toisinaan sitten taas ei, Rauli Badding Somerjokea lainataksemme. Yleensä kyllä 'toisinaan sitten taas ei' on lähempänä totuutta. Viimeaikaisten tapahtumien valossa skeptikko saattaisi löytää uskonsa uudelleen. On tullut niin koppaa kuin lautaakin joka taholta, alkaen Kansas Cityn italialalaisen ravintelin erittäin avoimen hompahtavalta (mies)tarjoilijalta. Onnettomuuksien sarja on jatkunut aina tähän päivään asti ja kaikki huipentui viikonlopun omaisuusrikokseen: vuokrapyörästä nimittäin katosi penkki viikonlopun sumuissa... :o Heidi ei vodkasniffailun jälkihöyryissä huomannut asioiden oikeaa laitaa edes aamulla. Näiden tapahtumien väliin mahtuu paljon ja vähän päälle ja suurimmaksi osaksi tragikomediaa. Jos kartta olisi ollut oikea (oikein päin..?) ja tie olisi mennyt suoraan eteenpäin, niin meilläkin olisi tatuoinnit nyt. Mutta niin ei kai ollut tarkoitettu. Miamissa (Oklahoma) oli kyllä kiva käydä, mutta osavaltio oli valitettavan väärä.. Webb City vaikutti myös sangen miellyttävältä, joskin väärältä, paikalta -Baxter Springsiä unohtamatta. Tämä kaikki tunnetaan nimellä "Kuinka Heidi ja Sanna kaahailivat kolmessa eri osavaltiossa päästäkseen kahdenkymmenen kilometrin matkan lähikaupunkiin Jopliniin pääsemättä kuitenkaan perille". Suunnistus ja navigointi tulee näköjään jättää ammattilaisille... Vuokra-autossa ei sen sijaan ollut mitään vikaa (2008 Mazda 6). :D Nappi, aka Napoleon Zeus Pallosalama, vei sydämemme ja teki meistä melkein oikeita jenkkejä viikonlopun ajaksi. :) Loppujen lopuksi päädyimme hurmaavaan Fort Scottiin, joka tunnetaan vanhana länkkärikaupunkina. Kaupungin hiljaisilla kaduilla saattoi miltei nähdä tumbleweedin pyörivän tuulessa pitkin pölyisiä katuja. Paluumatkalla poikkesimme Lake Fort Scottilla ja tapasimme oikeita länkkärilehmiä. Semmoisia sarvia ei löydy edes suomalaisilta hirviltä!

Bileskene on sen sijaan laajentunut. Viime viikonlopun legendaariset Drinkfestit teksasilaisen Joonatanin luona räjäyttivät tajunnan sohvan (jonka päällä me emme siis hyppineet!) hajoamisen ja viinan sniffailun lomassa. Paransimme maailmaa suomalaisten vaihtareiden kesken (niiden, jotka eivät sammuneet komeroon) ja tulimme siihen tulokseen, että kyllä viina lähentää ja parantaa myös vaivat samalla. Heidiä likisteltiin keittiössä ja Sanna pääsi sylitanssiin vessajonossa.. ;D Jatkoista ei sen enempää, paitsi että eräät suomalaiset vaihtarit=ootte raksuja! :D Ja eräs saksalainen myös! <3 Kotiin saavuimme kellon lähentyessä puoli kahdeksaa seuraavana aamuna.. xD

Kun nyt tässä on puhuttu reissaamisesta, niin täytyy kertoa Chicagon-reissusta, jolla olimme keskieurooppalaisten armoilla. Kaupunki oli mitä hurmaavin, mutta seurassa oli toivomisen varaa (lue: meitä vietiin kuin pässiä ranskalaisessa narussa). Sightseeing typistyi Sears Toweriin ja Millennium Parkiin sekä Navy Pieriin, vaikka aikaa olisi ollut enempäänkin. Reissulla ei suomalaisten sana paljoa painanut, kun ranskainen despootti otti ohjat omiin käsiinsä. Silti oli ihan miellyttävä viikonloppu: rahat meni ja hengissä selvittiin pitkistä ajomatkoista Chicagoon ja takaisin.

Nyt on aika sulkea sulkea päivän minkkistoola ja ottaa vähän potznojoa (ei viinaa, ei huumetta, vaan perinteistä unta palloon). Eli se on taas moronderi ja kuten täällä sanotaan, have a nice one! T. LethallyShotTwice & BrainDed, aka DetVäli.

Terveisiä hornankattilasta

Olipa kerran helleaalto ja kaksi suomalaista vaihtaria. Loppu on tragikomediaa... Neljänkympin helteissä ei tarvitse murehtia ihon kuivumisesta tai sukkien reikiintymisestä -sukat kuuluvat täällä talvikauden vaatteisiin. Ilma on tuolloin parikymmenen asteen pinnassa. Ikinä enää ei valiteta kylmyydestä tämän reissun jälkeen! Trooppinen ilmasto löytyy omasta takaa, sillä asunnon ilmastointi ei oikein pelitä; eilen illalla lämpötila kipusi lähemmäs +32 Celcius-astetta... Yöllä hikoiltiin litroittain vettä ja aamulla lakanat piti leikata ihosta irti. Paikallistenkin mielestä nyt on harvinaisen kuumaa ja Kansasissa on kuollut vähintään kolme ihmistä helteissä. Ilman kosteus tekee myös paljon. Kuuma ja kostea ilmasto vaikuttaa lamauttavasti koko ihmiseen ja nestehukka on aina mahdollinen.

Palataksemme suosikkiaiheeseemme moottoriurheiluun, kaikki merkit näyttivät lupaavilta vielä eilen. Mahdollinen autokandidaatti oli tiedossa ja kirjat oli hankittu autokoulun kirjallisia kokeita varten. (Kirjoja jopa luettiin, huom!) Tänään iltapäivällä sitten tapahtui kauan odotettu ja pelätty takapakki. Ajokortin suorittaminen ei onnistu ennen opiskelun alkua, koska saadakseen edes osallistua kokeeseen täytyy olla kirjoilla yliopistolla. Kirjoille pääsee vasta opiskelun alettua eli meidän tapauksessamme vasta reilun viikon päästä. Toisin sanoen on aika ottaa esiin suunnitelma B, jota ei vielä eilen ollut olemassakaan.

B-vaihtoehto kyhättiin kokoon The Cosby Show'n aikana ja siihen sisältyy kaksi osaa: 1) Kanukkila ja 2) vuokra-auto. Need I say more?

Kulttuuriharrastus ei toki ole unohtunut autokuumeen kourissakaan. Sunnuntaina kävimme elokuvissa (hurjaa!) ja söimme itsemme ähkyyn voipopkornien avulla. Opimme, että voi ja popkornit eivät sovi yhteen, ainakaan kyseisessä suhteessa (70% voita ja loput poppareita). Ai niin, elokuva oli "The Mummy III" ja totesimme sen varsin miellyttäväksi. Brendan Frasierilla on muuten kanukiksi yllättävän paljon muskelia.. :P Taitaa olla naapurimaan kakkoskuminaama heti Jim Carreyn jälkeen.. :D ("Viidakon Ykän" nähneet tietävät asian oikean laidan.) Leffan parasta antia oli kohtaus, jossa Jonathanin peräpeili syttyi tuleen ja hän kehoitti hivenen hysteerisenä Rickiä hoitamaan homman kotiin (="Rick, my ass is on fire! Hurry, spank my ass, spank my ass!!").

Uusia kulinaristisia nautintoja on myös koettu. Tänään testasimme Papa John'sin pizzeriaa ja jam! (Heidi nauraa SPN- vitsille... Papa John Winchester is yummy...hee.) Pitsat syötiin miltei yhdeltä seisomalta, vaikka hinta-laatusuhde heitti hivenen, varsinkin hintapuoli... Ja pieni varoituksen sana amerikkalaisesta suklaasta. Älä osta, saati syö, sitä! Hershey's osoittautui beduiinin kengänpohjan ja navetan välimuodoksi maultaan. Jo käärepaperi haisi Kemille. :(

Perjantaina tapahtuu suuria: tytöt pääsevät katsomaan isoa maailmaa yhdessä joidenkin muiden vaihtareiden kanssa. Suuntana on lähikaupunki Joplin, joka sijaitsee Missourin puolella ja jossa juuri tapettiin kaksi ihmistä... :/ Tiedossa on siis rankkaa shoppailua ja armotonta Visan vingutusta ja myöhemmin illalla lautapelejä sekä vapaata seurustelua erään yliopistolla työskentelevän naisen kotona, jonne tulee myös joplinilaisia college-opiskelijoita. Kumma juttu, meitä luullaan aina ruotsalaisiksi täällä..:O Oisko Heidin solarium-rusketuksella ja kasaripermiksellä jotain tekemistä asian kanssa..?? ;D

Suurta kauhua on koettu paikallisen 'pieneliökannan' taholta. Täällä hämähäkeillä tuntuu olevan vain kaksi silmää tavallisen kahdeksan sijaan ja hiirilläkin näkyy olevan siivet. Tai sitten kyseessä ovat vain helvetin isot ampiaiset.. :O Heidin huoneen ikkunassa asustaa kahdella SUURELLA silmällä varustettu ja " 'tanan ruma hämis" (suora lainaus). Tämän kaiken kruunaa selittämätön tarantellaa muistuttava ruumis, joka on jumissa ikkunan ylänurkassa. Nuku siinä sitten, 'kele! Ja kuten kaikki rohkeat ihmiset, mekin olemme jättäneet sen oman onnensa nojaan.

Olemme luonnollisesti harrastaneet lingvistiikkaa ja suomentaneet paikallisia, suomalaiselle ääntämykselle vieraita nimiä (paikkojen ja ihmisten). Stephaniesta on tullut 'Teppana' ja Billiestä 'Pili'. Don on kääntynyt 'Donkaksi' ja Gene Simmons 'Jenkaksi'. Kun mennään Econo Lodge-motellin uima-altaalle, mennään 'Ekono Lotken puulille' ja niin edelleen. :D

Sokerihumalahysterian vallatessa mieltä uskolliset bloggaajat päättävät siirtyä 'kautsille' katsomaan 'Houm Impruuvmenttia' ja mahdollisesti 'Vämili mätörsiä'. Seuraava 'lokkaus' tapahtunee ensi viikon puolella (Haidi katsoo huomenna Supernaturalia sohvaan naulattuna, eli ei pysty, ei kykene) joten soon adios amigas/amigos!

P.S. Asuntoa on sisustettu! Saatiin ilmaiseksi kaluja (huone-, siis!) ja astioita paikallisilta ihkufantsu-ihmisiltä ja nyt kaapit pullottaa erilaista vehjettä ja vekotinta. :)

Hellurei ja hikiset sukat!

Niin, päiväkohtaisen blogin pitäminen ei aina osu ihan päivälleen.. :D Kaikki tämä häiriötoiminta johtuu tietenkin helteestä, joka lähenee neljääkymmentä. Silmien räpäyttäminen ulkona saa selän kostumaan hiestä ja koko ajan saa olla suunnilleen suonensisäisellä nesteytyksellä. Kauppaan jaksaa mennä vain joka kolmas päivä, vaikka matkaa on alle kilometri. Hautuumaan poikki pyöräily aiheuttaa kaiken lisäksi ylimääräistä sydämentykytystä. Pitempi reitti kulkee sitten autojen seassa. Mutta kaiken huippu on meidän hienot vuokrapyörät, jotka ovat noin pari numeroa liian pienet. Kovin usein niiden kanssa ei kehtaa näyttäytyä, kun ihmiset tööttäilee autoistaan ja heiluttaa käsiään. Kuulemma vain ammattipyöräiilijöillä on penkki oikealla korkeudella! Siinä sitä ajellaan polvet korvissa pitkin pitäjää, kun muuta ei voida. Autokin on edelleen ostamatta, 'kele! :(

Jatkuva makeiden juomien lipittäminen on ilmeisesti johtanut pysyvään sokerihumalaan. On aivan sama, mitä tekee, niin naama on virneessä ja iskee tarve pyöriä lattialla. Toki paikallisilla kekseillä, sipseillä, karkilla ja jäätelöllä voi olla asian kanssa jotain tekemistä... niitä kaikkia kun pitää maistella. :) Ja jäätelöä on pakko vetää koko ajan terveydellisistä syistä, ettei nestetasapaino pääse järkkymään. Kakkostyypin diabetes, here we come! Makeiden herkkujen lisäksi on päästy myös mac&cheesen (makaronia juustokastikkeessa) makuun. Joka päivä pitää iltapalaksi vetää annos m&c:a, tai uni ei tule muuten.

Motellielämän ihanuus ja autuus jäivät taakse maanantaina, kun saimme luvan muuttaa valitsemaamme vuokra-asuntoon. Hyvästi uima-allas ja meitä siellä kyttäävät ukot ja tervetuloa ankean autio ja ötökänraatojen kansoittama kämppä! :/ Nyt toki asunto näyttää jo ihan siedettävältä- meillä on jopa kalusteita. :) Tänään saatiin futon-sohva, tv-taso ja tv-kaappi, jotka joku entinen asukas oli hylännyt. Futonista saa jopa vuoteen mahdolliselle vieraalle. ;) Tai kahdelle. :D Keittiöön saatiin myös kolme hurmaavaa retrotuolia, jotka käyvät hyvin yhteen halpakaupasta ostetun taitettavan pöydän kanssa.

Sinä aikana, jonka olemme asuneet Jenkkilässä, olemme oppineet uusia asioita (mikä klisee..!:O ). Esimerkkinä mainittakoon, että vanhat ja rikkoutuneet kultakorut voi lähettää postitse johonkin sulattamoon (platina ja timantitkin käyvät) ja rahaa tulee jo seuraavana päivänä suoraan postilaatikkoon. :D Tosin raha voi olla yhtä kuin nappi ja postimerkki, kun perintökalleudet- ei siis Gene Simmonsin!- paljastuvat värjätyksi lasiksi tai muuksi rihkamaksi...Jos kiinnostaa, tsekkaa "Gold4Cash".

Kuten jo aiemmin todettiin, pyöräily ei ole jenkkien ominta alaa. Se, joka uskaltautuu pyörän selkään, ajaa luonnollisesti kolmipyörän kokoisella vehkeellä polvet päätä myöten. Kaupoissa kassat eivät osaa pakata ostoksia yhteen tai kahteen kassiin, vaan niitä pitää olla joka sormelle. Yhteen kassiin mahtuu keskimäärin teippirulla ja jogurttipurkki täkäläisen pakkausmallin mukaan... Kohta meillä keittiö peittyy pusseihin... :(

Kenkien käyttö sisällä on yksi sellainen asia, joka ei myöskään uppoa suomalaiseen ajatusmaailmaan. Miksi liata sohvat ja matot, kun kengät voi ottaa kokonaan pois? Eteisten puute voi olla yksi syy tähän dilemmaan. Takit nakataan makuuhuoneisiin, jollei ulko-oven pielessä satu olemaan naulakkoa, mutta useimmiten sisälle tullaan suoraan olohuoneeseen. Asuntomme ei ole poikkeus tässä suhteessa, mutta olemme ottaneet periaatteeksi jättää kengät oven luo. Takeista ei tarvitse murehtia näissä helteissä. Vasta lokakuussa ehkä viilenee sen verran, että voi laittaa pitkähihaisen paidan päälle.

Telkkarin kautta olemme eläneet uudelleen 1980-lukua. Bill Cosby Show, Family Matters, Matlock ja muut vastaavat sarjat ovat herättäneet uinuvat muistot olkatoppausten ja salihousujen kulta-ajasta. Sarjat ovat opettaneet meille myös sen, että puhuakseen toisessa huoneessa olevalle ihmiselle pitää oikeasti mennä vähintään oven taakse tai mielellään samaan huoneeseen, jos tahtoo kuulla jotakin. Syynä voi olla ilmasointilaitteiden jatkuva humina tai sitten yleinen ampiainen korvassa-syndrooma. Ampiaisethan ovat täällä USA:ssa isompia kuin kotimaassa. Viimeisimmän havainnon mukaan keskikoko pyörii 10+ cm:n tienoolla. Vakuutamme, että kotoisia miniampiaisia on suorastaan ikävä. :(

Hormonitoiminta saa aina välillä ylimääräistä vipinää, kun treenatut miesvartalot sattuvat samalle polulle pelkissä shortseissa. Blogin toiselta osapuolelta lähti miltei jalat alta eilen, kun sattumalta kohtasimme sangen päivettyneen ja trimmatun yksilön samassa toimistossa... Yritä siinä sitten hoitaa asioita, hemmetti. Kesän ihanuuksiin kuuluvat myös nuoret ja raamikkaat raksamiehet, joiden ansiosta on meinattu ajaa ojaan useampaan otteeseen. Helteiden aikaan ruumillisen työn tekijöiden täytyy totta kai vähentää yläkropan vaatetusta meidän kaikkien iloksi ja vaaraksi. Saa nähdä, koska sitä karauttaa auton alle viettien otettua ylivallan mielestä.
Ehkä on toisaalta ihan hyvä, ettei meillä ole sitä autoa.. xD

Kaiken muuttorumban keskellä on mietitty alivuokralaisen ottoa. Tarjolla olisi ainakin kuubalainen mies, joka hyvin mahtuisi meidän olohuoneen vaatekomeroon tai sänkyjen alle... Yllättävän paljon täällä näkee etnisiä miehiä ja tarjonta on todettu melko kattavaksi. :P On räppäriä ja rapparia, rastafareista puhumattakaan. Aasialaisia löytyy aika paljon- ja ilman heitä olisimme kaupungin ainoat pyöräilijät.

So not, Finland! :)

Kukeksien ja vormeloiden luvattu maa, here we are! Tuskien (no, niitä oli vain Chicagossa, kiitos "ihanan" *köhkarmeanköh* U-Airlinesin naisen ja käsittämättömän jonotusjärjestelmän JA Pittsburgin hullujen helteiden) ja taivaltamisen jälkeen, Rampe ja Naukkis (Sanna ja Heidi) pääsivät vihdoin Jenkkilän kamaralle. Muutama päivä tässä on nyt vietetty ja hyvin on alkuun päästy, jet lagia ei yllättäen ollut juurikaan.

Lähtö tapahtui Oulusta Helsingin kautta Kööpenhaminaan, jossa vietimme muutaman tunnin. Kenttä oli asiallinen, muistutti ostoskeskusta. Kallista siellä oli, sämpylä ja limsa maksoi ainakin 10 euroa (vaikka saatiinkin hintaa suuremmat limsat, kiitos ystävällisen nuoren miesmyyjän... ;)! Ymmärrettävästi paljoa muuta sieltä ei mukaan tarttunutkaan, paitsi kuvia Ferrareista, Jensen-nimisestä liikkeestä ja uuden Absolute Mango- vodkan maistiaiset. Suosittelemme. :P

Vihdoin pääsimme matkamaan kohti Uutta Mannerta ja tällä kertaa lentovälinettä saattoi hyvällä syyllä kutsua oikeaksi lentokoneeksi: siihen jumbojettiin mahtu 261 matkustajaa. Sanottakoon, että lentäneellä firmalla myös palvelu pelasi! Ruokaa, juomaa, pyyhkeitä ja muuta virkistystä (Trivia-peliin allekirjoittaneet eivät tietystikään jääneet koukkuun...) oli tarjolla varsin kohtuullisesti. Eikä henkilökunnassakaan ollut moittimista... terkkuja vaan "Jörkalle..." ;)

8h lentomatka meni aika kevyesti. Heidi vaan oli hyppiä seinille aina välillä, kun oli turbulenssia. Mutta Metallican hyräilyllä (ja Sannan muikeilla kommenteilla lentokoneiden tippumisista ja räjähtämisistä; tänks) siitäkin selvittiin. Maisemat koneen alapuolella olivat välillä varsin huikeita: Tanskan neliömäisistä pelloista Norjan kiemurteleviin jokiin ja vuoristoihin, Islannin pienistä tulivuorista Grönlannin valtavaan jäätikköön ja vuorijonoihin. 'Twas really nice.

Chicagoon päästyämme edessä oli immigration, eli maahantuloselvitys. Ihmisiä oli sielläkin kuin pipoa ja ainakin tunti siinä jonotettiin. Viranomainen oli Sannalla kiireetön ja välinpitämätön mies, Heidillä tuima ja takakireä nainskonstaapeli. Matkatavarat olivat yllättäen vielä yhtenä kappaleena ja perillä. Kamat kasaan ja kohti hotellia!

Hienoja autoja näkyi heti kentältä lähdettyämme ja Heidi bongasi kauan kuolaamansa vuoden '67 Chevrolet Impalan! Holy cow, mutta olipa se hieno!! (Sanna sanoo: yadda yadda yadda.. )

Hotellissa vastaan tuli ensimmäinen ongelma: varausta ei löytynytkään koneelta. Onneksi kuitenkin huone saatiin ja aamulla Suomesta saapui faksi asian selvittämiseksi. Vältyttiin suuremmalta selkkaukselta. Sitten ei muuta kun tavarat huoneeseen ja suihkun kautta nukkumaan. Uni tuli melkein ennen kuin pää edes osui tyynyyn.

Aamulla aamiaiselle ja hyvin pian selvisi paikallisten donitsien oikea luonne: NE ON AIVAN LIIAN HYVIÄ. Oikeasti. Oli jalat lähteä alta. :P Ja jenkit on kyllä viisaita siinä, että kahvi voi olla mustaa, mutta maitoa täältä saa eri makuisina! Nerokasta; ei tarvi ku ottaa vaan jonkun makuista maitoa, niin saa vaikka vaniljalattea tai jotain muuta erikoiskahvia.

Sitten olikin aika lähteä lentokentälle ja meillä PITI olla hyvin aikaa. Mutta toisin kävi.

Oltiin paikalla paria tuntia ennen, mutta siellähän oli täysi kaaos menossa, homma kusi eikä sukseeta tullut. Oikeasti, jos siellä on esimerkiksi kuusi asiakaspalvelutiskiä, niin niissä oli varmasti vain kaksi ihmistä töissä ja jonot oli kilometrin pituiset. No, sitten kun oli vihdoin päässyt siitä jonosta, piti mennä samanlaiseen jonoon jossa myös kesti iäisyys ja yksi päivä... Aika alkoi jo olla kortilla ja oltiin ihan varmoja, ettei ehditä lennolle. Kuinka ollakaan, juostuamme kuin raivotautiset koppelot (naarasmetsot siis) pitkin O'Haren kenttää ja vihdoin sen toiseen siipeen, löydettiin oikea portti ja mentiin jonottamaan koneeseen sisälle pääsyä. Tässä kohtaa homma alkoi kusemaan: taululle lävähti meidän nimet ja teksti, että mennä tiskille. No siinäkin sitten jonotettiin siihen kassalle (huomatkaa teema: jonottaminen...), jossa vahtia piti erittäin karmea hevonpyllyn ilmentymä nainen, joka tylysti ilmoitti meille, että koska me missattiin joku helvetin nimenhuuto, meitä ei enää oteta koneeseen. Voitte kuvitella, että lievästi sanottuna oli otsasuoni siinä kohtaa kahdella mutkalla pään ympärillä... :X Oltiin just saatu kovalla vaivalla (monen tunnin jonotuksen jälkeen) matkatavarat siihen koneeseen ja sitte me ei itse päästy siihen! Ja taksikin oli odottamassa meitä Kansas Cityn lentokentällä! (Hmm..I see a problem..).

Kerättiin sitten itsemme ja lähdettiin jonottamaan, jälleen kerran, Customer Services- tiskille, jossa eräs aivan ihanan kiltti nainen sai meidät buukattua täyteen koneeseen. :) Sitten ei auttanut muu kuin mennä istumaan uuden lennon portille odottamaan koneen lähtöä.
Chicagosta jäi muutenkin vähän nihkeä maku; ihmiset olivat aikalailla töykeitä, varsinkin kun nyt on toinen kaupunki jonka ihmisiin verrata (Pittsburg siis), eikä edes Oprahia nähty! Damn.

Tämä viimeinen lento sisälsi eniten turbulenssia ja Heidi vannoi, ettei astu jalallansakaan lentokoneeseen ennen joulukuuta... mutta saas nähdä, Kanukkilaan olis päästävä... ;)

Kone laskeutui (onneksi) ilman mitään ongelmia Kansas Cityyn ja tavarat olivat edelleen - ihme kyllä - tallessa ja yhtenä kappaleena. Taksikuskimme Shareekin (hänestä enemmän myöhemmin) oli vielä paikalla ja niinpä kaikki oli valmista matkamme viimeiseen osaan: automatkalle kohti Pittsburgia.