So not, Finland! :)

Kukeksien ja vormeloiden luvattu maa, here we are! Tuskien (no, niitä oli vain Chicagossa, kiitos "ihanan" *köhkarmeanköh* U-Airlinesin naisen ja käsittämättömän jonotusjärjestelmän JA Pittsburgin hullujen helteiden) ja taivaltamisen jälkeen, Rampe ja Naukkis (Sanna ja Heidi) pääsivät vihdoin Jenkkilän kamaralle. Muutama päivä tässä on nyt vietetty ja hyvin on alkuun päästy, jet lagia ei yllättäen ollut juurikaan.

Lähtö tapahtui Oulusta Helsingin kautta Kööpenhaminaan, jossa vietimme muutaman tunnin. Kenttä oli asiallinen, muistutti ostoskeskusta. Kallista siellä oli, sämpylä ja limsa maksoi ainakin 10 euroa (vaikka saatiinkin hintaa suuremmat limsat, kiitos ystävällisen nuoren miesmyyjän... ;)! Ymmärrettävästi paljoa muuta sieltä ei mukaan tarttunutkaan, paitsi kuvia Ferrareista, Jensen-nimisestä liikkeestä ja uuden Absolute Mango- vodkan maistiaiset. Suosittelemme. :P

Vihdoin pääsimme matkamaan kohti Uutta Mannerta ja tällä kertaa lentovälinettä saattoi hyvällä syyllä kutsua oikeaksi lentokoneeksi: siihen jumbojettiin mahtu 261 matkustajaa. Sanottakoon, että lentäneellä firmalla myös palvelu pelasi! Ruokaa, juomaa, pyyhkeitä ja muuta virkistystä (Trivia-peliin allekirjoittaneet eivät tietystikään jääneet koukkuun...) oli tarjolla varsin kohtuullisesti. Eikä henkilökunnassakaan ollut moittimista... terkkuja vaan "Jörkalle..." ;)

8h lentomatka meni aika kevyesti. Heidi vaan oli hyppiä seinille aina välillä, kun oli turbulenssia. Mutta Metallican hyräilyllä (ja Sannan muikeilla kommenteilla lentokoneiden tippumisista ja räjähtämisistä; tänks) siitäkin selvittiin. Maisemat koneen alapuolella olivat välillä varsin huikeita: Tanskan neliömäisistä pelloista Norjan kiemurteleviin jokiin ja vuoristoihin, Islannin pienistä tulivuorista Grönlannin valtavaan jäätikköön ja vuorijonoihin. 'Twas really nice.

Chicagoon päästyämme edessä oli immigration, eli maahantuloselvitys. Ihmisiä oli sielläkin kuin pipoa ja ainakin tunti siinä jonotettiin. Viranomainen oli Sannalla kiireetön ja välinpitämätön mies, Heidillä tuima ja takakireä nainskonstaapeli. Matkatavarat olivat yllättäen vielä yhtenä kappaleena ja perillä. Kamat kasaan ja kohti hotellia!

Hienoja autoja näkyi heti kentältä lähdettyämme ja Heidi bongasi kauan kuolaamansa vuoden '67 Chevrolet Impalan! Holy cow, mutta olipa se hieno!! (Sanna sanoo: yadda yadda yadda.. )

Hotellissa vastaan tuli ensimmäinen ongelma: varausta ei löytynytkään koneelta. Onneksi kuitenkin huone saatiin ja aamulla Suomesta saapui faksi asian selvittämiseksi. Vältyttiin suuremmalta selkkaukselta. Sitten ei muuta kun tavarat huoneeseen ja suihkun kautta nukkumaan. Uni tuli melkein ennen kuin pää edes osui tyynyyn.

Aamulla aamiaiselle ja hyvin pian selvisi paikallisten donitsien oikea luonne: NE ON AIVAN LIIAN HYVIÄ. Oikeasti. Oli jalat lähteä alta. :P Ja jenkit on kyllä viisaita siinä, että kahvi voi olla mustaa, mutta maitoa täältä saa eri makuisina! Nerokasta; ei tarvi ku ottaa vaan jonkun makuista maitoa, niin saa vaikka vaniljalattea tai jotain muuta erikoiskahvia.

Sitten olikin aika lähteä lentokentälle ja meillä PITI olla hyvin aikaa. Mutta toisin kävi.

Oltiin paikalla paria tuntia ennen, mutta siellähän oli täysi kaaos menossa, homma kusi eikä sukseeta tullut. Oikeasti, jos siellä on esimerkiksi kuusi asiakaspalvelutiskiä, niin niissä oli varmasti vain kaksi ihmistä töissä ja jonot oli kilometrin pituiset. No, sitten kun oli vihdoin päässyt siitä jonosta, piti mennä samanlaiseen jonoon jossa myös kesti iäisyys ja yksi päivä... Aika alkoi jo olla kortilla ja oltiin ihan varmoja, ettei ehditä lennolle. Kuinka ollakaan, juostuamme kuin raivotautiset koppelot (naarasmetsot siis) pitkin O'Haren kenttää ja vihdoin sen toiseen siipeen, löydettiin oikea portti ja mentiin jonottamaan koneeseen sisälle pääsyä. Tässä kohtaa homma alkoi kusemaan: taululle lävähti meidän nimet ja teksti, että mennä tiskille. No siinäkin sitten jonotettiin siihen kassalle (huomatkaa teema: jonottaminen...), jossa vahtia piti erittäin karmea hevonpyllyn ilmentymä nainen, joka tylysti ilmoitti meille, että koska me missattiin joku helvetin nimenhuuto, meitä ei enää oteta koneeseen. Voitte kuvitella, että lievästi sanottuna oli otsasuoni siinä kohtaa kahdella mutkalla pään ympärillä... :X Oltiin just saatu kovalla vaivalla (monen tunnin jonotuksen jälkeen) matkatavarat siihen koneeseen ja sitte me ei itse päästy siihen! Ja taksikin oli odottamassa meitä Kansas Cityn lentokentällä! (Hmm..I see a problem..).

Kerättiin sitten itsemme ja lähdettiin jonottamaan, jälleen kerran, Customer Services- tiskille, jossa eräs aivan ihanan kiltti nainen sai meidät buukattua täyteen koneeseen. :) Sitten ei auttanut muu kuin mennä istumaan uuden lennon portille odottamaan koneen lähtöä.
Chicagosta jäi muutenkin vähän nihkeä maku; ihmiset olivat aikalailla töykeitä, varsinkin kun nyt on toinen kaupunki jonka ihmisiin verrata (Pittsburg siis), eikä edes Oprahia nähty! Damn.

Tämä viimeinen lento sisälsi eniten turbulenssia ja Heidi vannoi, ettei astu jalallansakaan lentokoneeseen ennen joulukuuta... mutta saas nähdä, Kanukkilaan olis päästävä... ;)

Kone laskeutui (onneksi) ilman mitään ongelmia Kansas Cityyn ja tavarat olivat edelleen - ihme kyllä - tallessa ja yhtenä kappaleena. Taksikuskimme Shareekin (hänestä enemmän myöhemmin) oli vielä paikalla ja niinpä kaikki oli valmista matkamme viimeiseen osaan: automatkalle kohti Pittsburgia.